Alexia moottoripyöränsä vieressä

Viimeiset yli kymmenen vuotta keskityin aika lailla tulenpyöritykseen. Järjestettiin Pyynikin kesäteatterilla syksyisin tuliteatteriesityksiä 70 hengen työryhmällä. Eihän se oikein lyönyt leiville, mutta teen harrastuspohjalta tulihommia vielä. Viimeisen teatteriesityksen ohjasin sen jälkeen, kun olin sairastunut syöpään. Esityksissä istuin katsomossa kaljupäänä kolmen videokameran kanssa kuvaamassa.

Pahan moottoripyöräonnettomuuden jälkeen hankin Enduron tilalle Harley Davidsonin, kaksi kertaa isomman pyörän. Tykkään tästä, tällä körötellään hiljaa. Tämä on sellainen asuste, joka pitää hullua meteliä.

Alexia, 38
Tampere, 2015

Alun elämääni mä vain juoksin pakoon. Itseäni lähinnä.

Mä olen ihan lapsesta asti tiennyt omat pääni sisäiset ajatukset. Mutta jo pienenä mä ajattelin, että ne eivät ole oikein. Tiesin, mikä on mies ja mikä on nainen, ja mitkä ovat rajat. Vaikka ei mua mihinkään suuntaan ohjattu, mulla oli tosi vapaa kasvatus.

Mulla oli tyttökavereita, joiden kanssa me leikittiin kotia ja nukeilla. Poikien kanssa leikin pikkuautoilla hiekkalaatikoilla. Opin jaottelemaan nämä asiat, ja mulla oli tosi selkeästi kaksi elämää. Ja mitä vanhemmaksi mä tulin, sitä enemmän se toinen elämä meni piiloon.

Yläasteella ja lukioaikaan asuttiin maaseudulla. Mä keskityin kaikkeen tekemiseen ja puuhaamiseen, kavereitten kanssa olemiseen. Mä pelkäsin jäädä yksin. Silloin ne ajatukset hyökkäsivät mun kimppuuni. Siksi mä olin aina jossain seurassa, mahdollisimman vähän yksin.

Mulla ei ollut ketään, kenen kanssa puhua niistä ajatuksista. Jälkeenpäin mietin, että olisi ollut ihan kiva, jos oltaisiin perheessä puhuttu seksuaalisuudesta, oltaisiin puhuttu uskonnosta, oltaisiin puhuttu kaikesta. Nyt mä olin omillani asioiden kanssa ja luulin, että tämä on sellainen juttu, josta ei voi muille edes puhua.

Loppujen lopuksi mietin, että mussa on jotain tosi pahasti vialla. Että mä olen jotenkin sairas. Ajattelin, että tälle pitää tehdä jotain, tämän pitää lähteä pois musta. Parikymppisenä nuo ajatukset oli voimakkaimmillaan, ja vasta kolmenkympin jälkeen mä heräsin.

 

Päätös kypsyi monta vuotta. Kuljin tosi kauan tyttöjen farkuissa, ja oli kivaa, kun sain meikata tuliteatterin esiintymisiin. Mutta ei se riittänyt. Vuonna 2010 menin lääkärille pyytämään lähetettä transtutkimuksiin. Olin tutkinut asiaa ja halusin selvittää, olisiko tällainen transgender se mikä on lähinnä mua. Vai oonko mä ihan sekaisin.

Samaan aikaan sairastuin syöpään. Puolitoista vuotta sen jälkeen ajoin moottoripyörällä tosi pahan kolarin Tampereen keskustassa. Se, miksi mä nyt hymyilen ja olen oma itseni, johtuu osaltaan näistä asioista. Ne potkivat mua eteenpäin, että ”nyt teet asioillesi jotain ja alat elää”.

Olen ollut prosessissa vuodesta 2011. Siinä oli mukana psykiatrit, psykologit ja sosiaalityöntekijät, ja sain tosi paljon apua monella tasolla mun psyyken kanssa. Sitten mulle sanottiin, että mä olen transsukupuolinen. Mä yritin tasoitella sitä, että ei kai, että mä kuulun jonnekin tähän puoliväliin.

Mutta sitten kaikkien haastattelujen ja itsetutkiskelujen jälkeen mä itsekin ymmärsin... Se oli kauhean helpottavaa. Olin ollut niin hukassa, että mitä mä olen, mihin mä kuulun, mikä mun paikka on tässä maailmassa.

 

Mun suurimpia pelkoja oli, että mua ei enää hyväksytä, musta ei enää pidetä. Oon aina ollut se hyvä tyyppi ja tykännyt ihmisistä, ja pelkäsin, että menetän sen.

Väärässähän mä olin.

Mulla ei katkennut yhtään kaverisuhdetta. Äiti otti asian ok – isä kuoli 2008 eikä saanut asiasta koskaan tietää. Jopa mun suvussa sellaiset vähän vanhoillisemmat ihmiset eivät nähneet tässä ongelmaa.

Oon kuullut, että kaikilla ei ole niin helppoa. Monet kohtaa paljon negatiivista, ja mä olin varautunut siihen. Olin jopa vähän peloissani, että nyt mullekin käy niin. Mutta sitten mulle kävikin ihan eri lailla.

Oon tehnyt töitä kouluissa, ja mietin, että mitähän siitä tulee, kun siellä on vanhoillisia opettajia ja rääväsuisia ysiluokkalaisia. Lähdin nyrkit pystyssä töihin, että täältä pesee takaisin. Mutta sain vastaani tyyliin pelkkää hymyä. Se oli ihan tosi outoa.

Kyllä ihmiset varmaan selän takana supisee. Ja pari kertaa on tullut jotain pientä huutelua, mutta ei mitään ihmeellistä. Mutta kyllähän se muhun vaikuttaa, vaikka mä olen tosi vahva ja itsetietoinen.

Tykkään olla esillä, vaikka välillä karkaan maalle erakoitumaan. Mä pukeudun näyttävästi ja mulla on moottoripyörä, joka pitää hullua meteliä. Että mä en pääse piiloon. Mutta se, miten jaksaa ottaa asiat, riippuu vähän siitä, minkälainen olo on silloin itsellä. Onko valmis järisyttämään rakenteita ja asenteita.

 

Meidän maailma on niin dualistinen, mustavalkoinen. Mäkin elin mustavalkoisessa maailmassa pienenä, vaikka vanhemmat eivät sellaista tuputtaneet. Mutta kyllähän se ympäristössä näkyi.

Nyt mä ymmärrän, että maailmassa on harmaan kaikki sävyt. Sukupuoli on hyvin... liukuva käsite. Maailmaan syntyy muitakin kuin ihan täysiä miehiä ja naisia, ihmisiä joilla on molempia sukupuolielimiä ja erilaiset kromosomit.

Meidän normit tekee tästä maailmasta mustavalkoisen. Mutta nyt me muutetaan se!

 

Mun tulevaisuuteni on aika auki. Tässä on tapahtunut niin isoja asioita niin paljon. Mut on heitetty tähän hetkeen, enkä mä oikein tiedä, mihin maailma kuljettaa mua.

Tää on mielenkiintoista tämä elämä.

 

Alexian haastattelu tehtiin kesäkuussa ja kuvaus elokuussa 2015 Tampereella.