Camille turkulaisessa skettiparkissa rullaluistimet jalassa

Kun mulle ilmoitettiin transpolilla, etten saa diagnoosia ja hoitoja, mä sanoin, että mä voin tuoda koko mun roller derby -joukkueen tänne kertomaan, että mä elän naisen roolissa ja olen nainen. Vaikka oikeasti mä irtisanoudun koko sukupuolijärjestelmästä. Mutta naiseus on sosiaalisesti sellainen kategoria, johon mä samaistun. Useimmiten mä yksinkertaisuuden vuoksi sanon, että mä olen nainen.

Mä näen sukupuolen valtarakenteena. Ihmiset määritellään niiden genitaalien perusteella heti kun ne syntyy, vaikka nykytiedon mukaan sukupuolella ei ole mitään tekemistä ulkoisten ominaisuuksien kanssa. Erityisen ongelmallista se on intersukupuolisten lasten kohdalla.

Camille, 31
Turku, 2015

Mä pyysin pari vuotta sitten yleislääkäriltä lähetteen Tampereen transpolille. Mulla oli puolen vuoden odotusaika ennen kuin pääsin ekalle käynnille. Kävin Tampereella noin kymmenen kertaa puhumassa hoitajan, sosiaalityöntekijän, psykologin ja psykiatrin kanssa. Siinä meni puolitoista vuotta.

Missään vaiheessa ne eivät sanoneet mulle mitään siitä, mitä ne aikoo tehdä mulle tai mitä ne aikoo olla tekemättä. Mä vain odotin sitä diagnoosia, kävin siellä koska mun oli pakko käydä. Ne ihmiset ei yrittäneet ymmärtää mua, ei halunneet mun parasta. Tuntui, että ne haluaa vaan päästä himaan sieltä töistä.

Helmikuussa 2015 mulla oli viimein hoitoneuvottelu. Ensin mulla oli psykologin palaute, jossa se kertoi että mulla on tiedostamaton seksuaalinen trauma ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Se oli tosi väkivaltainen kokemus. Kukaan mun psykiatrisista hoitokontakteista ei ollut ikinä aiemmin maininnut mistään sellaisesta. Olin ihan vereslihalla ja itkin. Sanoin, että tajuatko sä, miten väkivaltaista on kertoa mulle tällaisia asioita just ennen hoitotapaamista, jossa mulle kerrotaan yksi mun elämän isoimmista päätöksistä – jota mä en edes ole saanut olla mukana tekemässä.

Hoitotapaamisessa niitä oli neljä ja mua oli yksi. Ja ne vain ilmoittivat, ilman sen suurempia perusteluja, että ne eivät voi antaa sitä diagnoosia. Että palataan asiaan myöhemmin uudella lähetteellä, määrittelemättömän ajan päästä.

Mä sanoin, että te ette voi väittää että mä en ole transsukupuolinen. Transsukupuolisen diagnostiset kriteerit on, että on kokenut kaksi vuotta olevansa transsukupuolinen. Mä olen kokenut paljon kauemmin olevani transsukupuolinen.

Ne myönsivätkin, että ei me voida tietää kenenkään sukupuolikokemuksesta. Että kyllä me uskotaan, että sä olet transsukupuolinen, mutta sulla on tää epävakaa persoonallisuus.

Tätä tapahtuu Tampereella ilmeisesti paljon. Epävakaassa persoonallisuushäiriössä on taipumus identiteetin epävakauteen ja vaihteluun, ja se on tosi hyvä olkiukko.

Se päivä oli pahimpia mun elämässä, tosi traumatisoiva kokemus. Voin kuvitella, miltä se tuntuu ihmisestä, jolla ei ole samanlaista sosiaalista turvaverkkoa kuin mulla.

 

Mulla oli jo lapsena epämääräisiä ulkopuolisuuden kokemuksia. En ikinä sopinut mihinkään poikajoukkoihin ja viihdyin paljon enemmän tyttöjen kanssa. Mulla on kolme sisarusta ja meitä kaikkia luultiin pojiksi. Myös poikaserkkuja on paljon. Nyt kun mä katson lapsuuden kuvia, niin mä näen niissä poikatytön, joka on kasvanut poikien kanssa.

Transpolin mukaan pitää olla ollut tietyssä sosiaalisessa roolissa lapsuudesta asti. Niin mikä se tietty sosiaalinen rooli on? Miksei tytöt voi kiipeillä puissa ja leikkiä He-Man-ukoilla?

En mä tiennyt lapsena, että mä oon tyttö. Kaikki ihmiset, kaikki auktoriteetit sano mua koko ajan pojaksi. Lapsella pitäisi olla ihan mieletön itsetuntemus ja rohkeus siinä tilanteessa sanoa, että ei, en mä ole poika. Sen takia pitäisi olla lastenkirjoja, joissa käsitellään transasiaa. Ettei jokaisen transsukupuolisen tarvitsisi käydä asiaa läpi vaikeimman kautta.

Yläasteella mulla ei ollut luonteva tapaa olla oma itseni. Mä en esimerkiksi tiennyt, millaisella äänellä mun olisi pitänyt puhua ja harjoittelin erilaisia ääniä. En tiennyt yhtään, kuka olla ja miten olla. Jossain vaiheessa mun kaverit alkoivat kiusata mua tosi brutaalisti. Se on vieläkin mulle tosi kipeä juttu. Ehkä mä en vain sopinut joukkoon, en osannut olla maskuliininen oikealla tavalla.

Kymppiluokalla ja lukiossa aloin puolivahingossa käyttää naisten vaatteita. Joskus lukion lopulla ajattelin ekan kerran, että hei mä oon tyttö, vau. Mutta melkein heti sen jälkeen olin että ei se ole mahdollista. Että se olisi ihan sairaan raskasta ja vaikeeta, jotain mihin mä en nyt pysty. Mä tein tietoisen päätöksen olla poika, kun mä olin 19.

 

Yritin olla poika tosi pitkään, vaihtelevalla menestyksellä. Vasta 27-vuotiaana mulla tuli vapautuminen. En vielä silloin myöntänyt, että mä olen nainen, mutta aloin pukeutua kuten mun tuntemat punk-lesbot ja kopioin niiltä kaikki mun tyylijutut.

Ennen kuin mä tulin lopullisesti kaapista, en koskaan kokenut kuuluvani mihinkään joukkoon. Mulla oli aina ulkopuolinen olo ja sosiaalisuus oli tosi raskasta. Ajattelin, että mä olen introvertti. Mutta se rooli, missä mä olin, se ei vaan ollut oma. Tuntuu ihan hirveältä nyt ajatella, että mun pitäisi olla jossain tilanteessa miehenä.

Kun mä myönsin itselleni ja muille, että mä olen transsukupuolinen, musta tuli avoimempi. Mun on nyt tosi helppo puhua ihmisten kanssa ja tutustun ihmisiin. Musta on tullut ekstrovertti!

 

Oon nyt pystynyt käymään yksityisellä. Siellä mä oon saanut sellaista kohtelua, mitä toivoisin että transpolilta saisi. Nyt just mulla ei ole kiire hakea uutta lähetettä, mutta haen sen sitten varmaan Helsingin transpolille. Tampereelle en mene uudestaan.

On henkistä kidutusta, että kun ihminen tarvitsee apua tosi paljon, niin siltä pidätetään puolitoista vuotta tietoa, että saako se sitä apua vai eikö saa. Transpoli on olemassa pelkästään kontrollin takia. Tutkimusprosessia ei ole suunniteltu auttamaan ketään, se perustuu vanhentuneeseen tietoon ja transfobiaan, ja siinä ei uskota ihmiseen vaan halutaan jotenkin ”tieteellisesti” varmistaa hänen sukupuolensa.

Oon tutkinut transsukupuolisuuden medikalisaation historiaa, ja löysin diagnostiset kriteerit kirjasta vuodelta 1971. On uskomatonta, että niillä on edelleen nämä kriteerit käytössä, kun ajattelee miten paljon tätä asiaa on sen jälkeen tutkittu ja miten käsitykset on muuttuneet. Mun mielestä transpoli pitäisi lakkauttaa ja perusterveydenhuollon ammattilaiset pitäisi kouluttaa kohtaamaan transasioita. Ei ne ole mitään monimutkaisia juttuja.

Mä aloitin hormonit ilman valvontaa jo silloin kun kävin transpolilla. Siellä ei tarjottu verikokeita, ne oli vaan että voi voi, omapa on riskisi, tää on sun omalla vastuulla. Kyllä mä olisin aloittanut ne lääkärin valvonnassa, jos se olisi ollut mahdollista. Mä tarvitsen hormoneita, mun elämä olisi ihan helvettiä, totaalista paskaa ilman niitä.

Mä käytän androgeeniblokkereita ja estrogeeniä, ja se on saanut mut pitämään mun kehostani ja tuntemaan, että mä olen kotonani siinä. Ennen mä olin jatkuvasti itsetuhoinen ja itkin joka päivä. Nykyään mä olen jopa aurinkoinen ja iloinen, ja musta tuntuu ainakin toisinaan hyvältä olla olemassa.

Camillen haastattelu ja kuvaus tehtiin elokuussa 2015 Turussa.