Vili istuu kivellä uimarannalla Ivalon pohjoispuolella

Jos mun pitäisi valita haaveammatti, se olisi malli. Toimisin naismallina, en ollenkaan miesmallina. Enkä olisi androgyynimalli, olisin vaan mies joka toimii naismallina. Tykkään siitä kontrastista, kun miehiset kasvot stailataan feminiinisesti, se on aivan järkyttävän kaunista. Tai naiselliset, pehmeät piirteet yhdistettynä maskuliiniseen pukuun, sekin on todella hyvännäköistä. Muotimaailma on edelläkävijä näissä asioissa. Se näyttää muulle maailmalle, että kaikki ei ole mustavalkoista.

Vili, 19
Ivalo, 2015

Mä en mee minkään sääntöjen mukaan. Mulle sukupuoli on toissijainen asia, mutta ihmiset haluaa sukupuolittaa mua koko ajan. Se on turhauttavaa, mutta sitä pitää ymmärtää – ei pidä hyväksyä, mutta pitää ymmärtää. Vaikka kyllä se ymmärryskin silloin tällöin lakkaa, kun joutuu tarpeeksi monta kertaa selittelemään itseään.

Multa kysytään aina ihan reilusti, että ”mikä sinä olet”. Koska en oikeen itekään tiedä sitä, en osaa vastata siihen. Voin olla kumpi vaan. Mua ei haittaa, jos joku sanoo mua mieheksi tai naiseksi. Ihan miten kukainenkin haluaa. Olen itse tyytyväinen miehen ruumiiseen ja siihen, että olen laillisesti mies. Mutta mulle on ihan ok, jos mua sanotaan naiseksi. Sukupuolet on olemassa, mutta ne eivät määritä mua. Ne eivät ole mulle tärkeä asia.

Mä ilmaisen itseäni perinteisellä tavalla feminiinisesti. Toivon, että asenteet sitä kohtaan muuttuisivat. Ihminen on loppupelissä yksilö, eikä sitä yksilöä voi rajoittaa niin kutsuttujen sukupuolten sääntöjen vuoksi. Nainen ei ole syntynyt huulipuna kädessä, eikä mies vasara kädessä.

En mä sitä kiellä, että on olemassa mies ja nainen, mutta siinä on silloin kyse fyysisestä sukupuolesta. Täytyy muistaa se, että vaikka fyysisiä sukupuolia on pääasiassa kaksi, on henkisiä sukupuolia lukematon määrä. Jokaisen yksilön henkinen sukupuolikokemus poikkeaa toisesta.

 

Niin kauan kuin jaksan muistaa, en ole mahtunut muottiin. Leikin lapsena barbeilla ja niin edelleen, tykkäsin ilmaista itseäni perinteisillä naisten jutuilla. Mutta kun tietyt ihmiset ei ollu sen kannalla, niin teini-iässä tuli se klassinen vaihe, jolloin yritin peitellä asiaa, yritin olla miehekäs mies. Mutta eihän siitä tullut mitään. Ei se vaan onnistunut, ei tuntunut yhtään luontevalta.

Yläasteella joka ikinen päivä oli jännittämistä. Piti yrittää olla toisenlainen, mahdollisimman paljon piti peitellä kaikkea mitä teki. Mulla on koon 40 jalka, ja kaikissa liikkeissä ei ole miesten sukkia alle koon 41. Niin saatoin miettiä että apua, mitä jos joku huomaa, että mun sukat on naisten osastolta. Että mut hakataan koulussa tai jotain. Katselin salaa Lady Gagan musiikkivideoita ja selasin nettivaatekaupoissa naisten osastoa. Jos kuulin äidin tulevan huoneeseen, piti äkkiä sulkea kaikki välilehdet, ettei se vaan nää mitä teen. Nyt jälkeenpäin tuntuu ihan absurdilta, että tommosia asioita piti peitellä.

Mulla ei silloin ollut hirveesti kavereita, ja koko ajan oli epämukava olo. Elin tietokoneella – olin tosi yksinäinen ja sain sieltä hyviä ystäviä. Kun on näin pieneltä paikkakunnalta ja menee nettiin, niin voi aloittaa ihan puhtaalta pöydältä.

 

Kun aloin seurustelemaan ekaa kertaa, 16-vuotiaana, sain sellaista tukea, jota mulla ei ollut koskaan ennen ollut. Siitä se lähti. Tajusin, että en mä voi elää elämääni silleen mikä ei tunnu luontevalta. Että mun pitää alkaa tekemään sitä mitä itse haluan.

Ensimmäinen poikaystäväni kirjaimellisesti pelasti mut, hänen ansiostaan tää mun "muutokseni" lähti käyntiin. Ei mulla yksin olisi ollut rohkeutta tehdä mitään niistä asioista, mitä siihen aikaan tein.

Hän antoi mulle rohkeuden elää omana itsenäni, ja siitä hyvästä mä tuun olemaan hänelle ikuisesti kiitollinen.

Siirtymävaihe oli rankka. Koulussa ei mun aikana puhuttu mitään näistä asioista, enkä tiedä puhutaanko nykyäänkään. Teini-iässä tiesin seksuaalivähemmistöt, mutta en mitään sukupuolivähemmistöistä. Ensin mun piti tulla homokaapista. Sitten sain tietää eri sukupuolivähemmistöistä, ja tajusin että tää ei jäänyt pelkkään homouteen, joka on käsittääkseni aika yleistäkin.

Ensin tullaan homokaapista ja sitten tajutaan, että täytyy tulla vielä monesta muustakin kaapista ulos.

 

Ihan ekaksi ostin korkokengät. Olin 16, kävelin edellä mainitun ensimmäisen poikaystäväni kanssa Kampin Spirit Storeen ja kokeilin siellä sellasia mustia kiilakorkonilkkureita jalkaan. Ne tuntu tosi hyvältä, joten mä ostin ne. Ei siinä sen kummempaa, se vaan tapahtui. Sitten tajusin, että mitä tuli tehtyä. Aloin panikoimaan kotiinpaluuta, mielessä kävi kauhuskenaarioita siitä, miten perheeni tulee reagoimaan. Konfliktejahan siitä tuli, ja monista muistakin asioista sen jälkeen.

Olen nyt muutaman vuoden elänyt elämääni omana itsenäni, ja perheeni on alkanut hyväksymään tämän. Alussa kaikki oli tietysti vaikeampaa, jokainen uusi asia mitä tein tuli perheelle shokkina. Oli se sitten naisten osastolta ostettu vaate tai meikkejä, saatiin siitä riita aikaiseksi. Mutta ajan myötä kaikki se on helpottanut, ja perhe on tajunnut, että eivät he voi mua muuttaa. Joten nykyään he antavat mun tehdä mitä haluan, koska kaikki se riitely teki enemmän pahaa kuin se että heidän poikansa ripsaria ja korkokenkiä.

Kun mä aloin elämään niin kuin halusin elää, musta tuli itsevarmempi. Se helpotti sosiaalista kanssakäymistä, ja jollain ihmeen kaupalla tutustuin nykyisiin yläasteen jälkeen. Sellainen onkin tosi hankalaa pikkukylässä, kaikki tietää kaikki ja kaveriporukat määrittyy jo ala-asteella. Ja olen saanut muualtakin kavereita, Helsingistä ja muualta Suomesta.

 

Toivoisin, että sukupuolinormit laskettaisiin alas. Rakastan meikkaamista ja muoti on mulle tosi tärkeä asia. En pysty käsittään sitä, miksi sukupuolten säännöt on niin mustavalkoisia, miksi on niin järkyttävää jos mies tykkää "naisten" jutuista tai jos nainen tykkää "miesten" jutuista. Ymmärrän, mutta en hyväksy tälläistä sukupuolten jaottelua.

Tälleen mulla on hyvä olla, nää on asioita, joista mä oon tiennyt lapsesta asti tykkääväni. En oo tietenkään niitä silloin osannut toteuttaa oikeella tavalla.

Joskus humalaiset poromiehet ja muut puolitutut tulee Ivalon ainoassa yökerhossa sanomaan, että sä se Vili olet rohkea. Mutta mä haluan nähdä sellaisen maailman, missä voin kävellä kadulla ilman, että joku tulee sanomaan, että vitsi sä oot rohkee kun sä oot oma itsesi. Missä mulle ei tarvi tulla sanomaan, että sä oot rohkee kun sä uskallat olla erilainen.

Mä haluan nähdä maailman, jossa mä en ole rohkea.


Vilin haastattelu ja kuvaus tehtiin lokakuussa 2015 Ivalossa.